Niin äitiyden arki kuin taiteen autuuskin perustuvat rutiiniin, siihen, että asioilla on rytmi, raamit, vaatimuksia ja ennakoitavuutta. Kun oman kokemisen ja etsimisen toistonsa tuo kosketuksiin toisen erilaisena vertaisen vastaavaan, alkaakin syntyä arvaamattomia oivalluksia, näkymiä ja kuulumia, jotka ainoastaan armollinen, ahnas ja avoin kanssakäynti mahdollistaa. Oman hapuilun toistuvuus toisessa tekeekin huojuvasta ja hauraasta väkevää ja merkityksellistä. Oman tutun taiteen alueen laajentaminen muihin itselle vieraampiin väreilee avartaen kokemuksen tuttuudessaan uudeksi. Toistamalla toisten aiemmin kysymää ja löytämää versioituu esiin ennen huomaamatonta, joka kietoo hetken menneisyyden pitsiin nypläten näkyviin harson, joka kiinnittää meidät arjen yläpuoliseen ihmisyyden ikuisten, toistuvien pulmien harsomaiseen kuteeseen. Toisto on samalla sekä tukahduttaa pakkoa että heijastumia äärettömästä kauneudesta.